Barker, Clive: Abarat

Minnesotalainen Chickentown on maailman tylsin pikkukaupunki. Tylsässä kaupungissa elävä tylsistynyt 16vee Candy Quackenbush saa oppia kantapään kautta, että on oltava tarkka siinä mitä toivoo... Candy toivoo muutosta elämäänsä, ja sen hän totisesti saakin! Chickentown on syvällä sisämaassa satojen kilometrien päässä lähimmästä merestä, kuitenkin Candy huuhtoutuu Isabella-meren hyökyaallon mukana Abarat-nimiseen maailmaan. Abaratissa kaikki on toisin: maailma koostuu 25 saaresta, joista jokaisella eletään yhtä tiettyä kellonaikaa jatkuvasti. On ikuisen keskiyön pelottava saari, aamuhämärän saari ja keskipäivän saari. Abaratissa jokainen vastaantulija on erilaista rotua, osalla ei ole ihmisen kanssa mitään yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka Abarat on outo ja ihmeellinen, on Candylla tunne, että hän on ollut siellä ennenkin. Hän saa uskollisia ystäviä, jotka tulevat tarpeeseen taistelussa keskiyön valtiasta Christoffer Kalmaa vastaan. Kalmalla on (monen muun Abaratin asukkaan tapaan) mielenkiintoinen fysiologinen ominaisuus: hän kantaa kaulassaan lasikaulusta, jossa kirjavat haamut uivat sisään ja ulos Kalman aivoista kyllästäen hänen sieluaan painajaisilla. Kalma halajaa haltuunsa kaikki muut 24 saarta, niin että hän voisi muuttaa ne autioiksi, pimeiksi ja kuolleiksi. Candylla on kuitenkin asiaan jotain sanottavaa.

Fantasiasarjan toisen osan nimi on Lumon päivät, sodan yöt. Sarjan on tarkoitus kasvaa neliosaiseksi, ja kirjoista on ollut jo useita vuosia tarkoitus tehdä Disney-elokuvia, mutta niin jatko-osat kuin leffaversiotkin ovat viivästyneet. Ensiksi mainittu on harmillista, viimeksi mainittu ei.

Abaratin arvioissa on joko kiitetty tai moitittu Barkerin tapaa luoda maailma, joka poikkeaa tutusta ja totutusta. Hlökohtaisesti Abarat oli ensi lukemalta (ja vielä nyt n:nnellä lukukerralla) virkistävä tuttavuus, tiuha uudenlaisten olentojen esiinmarssittaminen vain vahvisti käsitystä Abaratin asujaimiston biodiversiteetistä. Eriskummallisesta miljööstä ja oudoista otuksista huolimatta Abarat seuraa rinnakkaismaailmafantasian jalanjälkiä ja temaattisesti säilyy tutuilla raiteilla. UP

Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki

Teosta voi lukea yhteiskuntasatiirina, Vonnegutin (ja sodan kokeneen sukupolven) tarinana sodasta, kertomuksena Dresdenin pommituksesta, postmodernina romaanirakenteena, kieli poskessa kirjoitettuja tieteiskirjana tai mieluiten kaikkien näiden yhdistelmänä. Älä anna monimutkaisen kuvailun tai monimutkaisen juonen säikyttää. Kirja on helposti lähestyttävä ja luettava.

Kirjailija Yon Yonsonin toisesta maailmansodasta kertovan romaanin päähenkilö Billy Pilgrim on joutunut ajasta irralleen ja poukkoilee hallitsemattomasti nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Väliin asemasodan poterossa, väliin omassa nuoruudessaan, välillä Billy-parka viettää aikaa Trafalmador-planeetalla eläintarhassa planeetan asukkaiden ihmeteltävänä. Onneksi Billylle tuodaan kumppaniksi toinen maan asukas, entinen pornotähti… Niin trafalmadorelaiset pääsevät tutustumaan ihmislajin kosinta- ja lisääntymistapoihin.

Vonnegutin mukaan kaikelle voi nauraa. 1970-luvulla hän pohtikin Voltairen sanoin: täyskatastrofit ovat kauhean huvittavia. Niin se käy, kirjoittaa Vonnegut lakonisesti, olipa lukija asiasta mitä mieltä hyvänsä. UP

Mårtenson, Jan: Johan Homan-sarja

Keski-ikäinen ja –kokoinen hieman snobahtava antiikkikauppias Homan koettaa elää hiljaista elämää sinisen siamilaiskissansa Clèo de Meroden kanssa Tukholmassa ajalla ennen kännyköitä ja tietokoneita. Jostain syystä Homanin nenän eteen tupsahtaa rikoksia, milloin raakoja murhia ja milloin yliluonnollisia tapahtumia. Homan ratkoo arvoituksia vaatimattoman nonchalantisti, lukija pääsee mukaan nauttimaan periruotsalaisesta juhannuksenvietosta maalla tai ukkoskesästä Tukholman Vanhassa kaupungissa.

Kirjoissa illalliset ovat iloisia ja pitkiä, jokaisen snapsin yhteydessä pidetään puhe tai lauletaan juomalaulu. Homan jakaa reseptejään myös lukijalle suomentamattomissa dekkareissa. UP

Preussler, Ottfried: Mustan myllyn mestari

Ottfried Preusslerin Mustan myllyn mestari (1971) on nuorten fantasiaromaani, jo sarallaan klassikoksi muodostunut. Jos aikoo lukea vuoden 2003 painoksen, niin takakantta ei kannata lukea etukäteen. Siinä on nimittäin kirjan loppuratkaisun kannalta aivan liian paljastava ”spoileri”.

Päähenkilö Krabat on 14-vuotias poika, joka joutuu rengiksi omituiseen myllyyn. Hänen lisäkseen myllyllä asuu 11 muuta renkiä ja säälimätön mestari. Mylly ei ole ihan tavanomainen, vaan siellä tapahtuu omituisia ja pelottavia asioita. Kukaan rengeistä ei ole turvassa, vaan he joutuvat elämään mestarin vallan alla. Ja kukaan ei poistu myllystä ilman mestarin lupaa.

Juonen ydin on hyvän ja pahan välisessä taistelussa, niin kuin saduissa (ja monesti fantasiaromaaneissa muutenkin) yleensä. Vuodenkierto on tärkeä, sillä on oikein erityinen merkitys myllyn elämässä. Välillä tarina toistaa itseään, mutta kirja on hyvin nopeatempoinen eikä ainakaan käy tylsäksi. Maisemien yms. kuvaaminen on aika minimissä, joten kirjailijaa ei voi ainakaan syyttää siitä, että olisi halunnut saada aikaan jotain tiiliskiveä. Eikä 255-sivuinen kirja sitä todellakaan ole. Joskus tuntuu, että kirjailijan päätarkoituksena on saada aikaan mahdollisimman paksu järkäle, tylsistyttää se sitten lukijaa tai ei. Aina ei tietenkään näin ole, vaan kirjan jokainen sivu on jännittävä, mutta joskus... Joka tapauksessa, tässä kirjassa ei ainakaan tosiaan sitä ongelmaa ole! PP

Kostova, Elizabeth: Historiantutkija

Elizabeth Kostovan historiallinen seikkailuromaani Historiantutkija (2006) on esikoisromaaniksi melkoinen saavutus. Kirjan lähes 600 sivua sisältävät rutkasti historiaa, jännitystä, romantiikkaa ja ripauksen kauhua.

Tarina alkaa vuodesta 1972 kun 16-vuotias tyttö löytää salaperäisen ja pelkoa herättävän kirjan sekä omituisia kirjeitä isänsä arkistoista. Isä toimii diplomaattina ja tyttö pääsee mukaan matkoille ympäri Eurooppaa. Isä suostuu vihdoin valottamaan kirjan ja kirjeiden alkuperää; niiden takana on jokin kammottava tarina, johon liittyy isän nuoruuden yliopiston professori Rossin katoaminen. Tyttö löytää itsestään todellisen historiantutkijan ja hän haluaa selvittää mysteerin. Selviää, että tässä ollaan tekemisissä viisisataa vuotta vanhan pahuuden ruumiillistuman kanssa. Hänen nimensä elämässä oli Vlad III Tepes alias Vlad Seivästäjä alias Dracula, lohikäärmeen poika. Hän on vuosisatojen ajan onnistunut elämään elävänä kuolleena juomalla ihmisverta ja keräämällä seuraajia itselleen. Ihmiset ovat edelleenkin vaarassa joutua Draculan uhreiksi, joten hänet on tuhottava.

Suurimmaksi osaksi kerronta kulkee kirjeiden kautta. On upeaa lukea kuvauksia eri Itä-Euroopan kaupungeista ja kylistä ja historiallisista rakennuksista ja tapahtumista. Tarina etenee kolmella vuosikymmenellä: professori Rossin näkökulmasta 1930-luvulla, tytön isän, Paulin, näkökulmasta 1950-luvulla ja tytön näkökulmasta 1970-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Itä-Eurooppaan, mutta myös Keski-Euroopassa ja Englannissa tapahtuu. Paulin kertomuksissa seikkaillaan myös Yhdysvalloissa.

Parasta antia tässä kirjassa olivat mielestäni historiallisten tapahtumien, paikkojen ja maisemien kuvailu, vaikkakin se tapahtui osin epäuskottavasti kirjeiden välityksellä. Vampyyrit ovat aina mielenkiintoisia! Kirjassa on seikkailua, jännitystä ja sitä romantiikkaakin. PP

Rotko, Tuula: Riikka Näkijä

Tuula Rotkon romaani Riikka Näkijä (2004) on itsenäinen jatko-osa romaaniin Rakkautta vainon aikaan (Tammi 2002). Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alkupuoliskolle isonvihan jälkeiseen Suomeen Hailuotoon. Siellä elelee omissa oloissaan Riikka Tuomaanvaimo miehensä Tuomaksen, isoäitinsä Juliaanan ja kälynsä Marketan kanssa. Elämä on selviytymistä päivästä päivään arkisissa askareissa, mutta samalla ollaan kiitollisia siitä, että sota ja sen aiheuttamat kauhut ovat ohi. Vielä ovat ihmisten mielissä kuitenkin tuoreessa muistissa kasakoiden hirmuteot. Riikka on perinyt edesmenneeltä isoisältään Klemetiltä näkijän ja parantajan taidot ja toimii yhteisössä parantajana. Tätä ei aluksi katsota pahalla, mutta pian alkavat pahat kielet juoruta ja syyttää Riikkaa noituudesta. Kirkko ei voi enää katsoa syytöksiä läpi sormiensa, vaan joutuu ottamaan kantaa. Riikan elämä onkin taiteilua pappien sääntöjen ja omien tuntemuksiensa ristitulessa. Mikä on oikein ja mikä väärin? Miksei vainajia saa kiittää? Kuitenkaan loitsuamista ihmisten henkien pelastamiseksi ei niin pahalla katsota. Useasti Riikka onkin pelastanut ihmisen hengen muun muassa pysäyttämällä verenvuodon verenseisautussanoilla.

Rotko osaa kirjoittaa hyvin elävästi vanhanajan perhe- ja tunne-elämästä ja romaanin henkilöihin kiintyy helposti. Teksti on lennokasta ja kuvailevaa. Myös henkilöiden puhuma murre on mukavaa luettavaa. Tarinassa on helposti aistittavissa se ristiriita, jonka kanssa ihmiset ovat Suomen kolkissa vielä suhteellisen lyhyen aikaa sitten eläneet, kun kirkko sanoo toista ja omat perinteet toista. Surullista on, että nykyään nuo perinteet ovat suurelta osin kadonneet. Mutteivät sentään ihan kokonaan. Kirjasta huokuu myös se ihmisten yhteishenki, joka on korostunut aina maamme vaikeina aikoina, jolloin on vedetty yhtä köyttä. Upea lukukokemus Suomen historian ystävälle. PP

Arhippa, Pirkko: Osta aikaa Naantalista

Pirkko Arhipan oma kaupunki on Naantali ja Naantalihan tunnetaan parhaiten Unikeonjuhlista. Osta aikaa Naantalista (1972) –kirjassa juhlat häiriintyvät ikävästi. Juhlia edeltävä päivä alkaa aurinkoisena, jopa helteisenä. Toimittaja Lasse Ahtola on saapunut kaupunkiin tekemään haastattelua Öljyjalostamon johtajasta, entisestä lapsuuden ystävästään Joel Aarniosta. Kaupunkiin on saapunut Lassen kollega juorutoimittaja Marja Harju. Juhla-aamu saa ikävän alun, sillä vedestä löytyykin Naantalin neito Kaarina Elo kuolleena. Lassen muistumat edellisestä illasta ovat sumeat, mutta Kaarina liittyy niihin kiinteästi... RP

Simenon, Georges: Maigret viettää lomaa

Kaikkien tuntema komisario Maigretkin viettää joskus lomaa, mutta oikean rikosetsivän tavoin murha seuraa häntä myös lomalle. Simenonin kirjassa Maigret viettää lomaa (1984), hänen on tarkoitus viettää rauhallinen loma vaimonsa kanssa Sables d’Olonnessa, mutta vaimo joutuu yllättäen leikkaukseen ja sairaalaan toipumaan. Maigret on yksin ja hän kehittää nopeasti itselleen säännöllisen päivärutiinin – aamulla lasi valkoviiniä hotellin keittiössä isännän kanssa, aamupäivällä lasi valkoviiniä katukahvilassa, soitto sairaalaan, lounaan jälkeen kahvi ja calvados. Päivät ovat solahtaneet uomaansa, jota Maigret seuraa nöyrästi.

Sairaalassa Maigret vierailee päivittäin ja eräällä kerralla hän saa oudon viestin: Olkaa armelias ja käykää katsomassa sairasta naista huoneessa numero 15. Mutta nainen kuolee ennen kuin Maigret ehtii käydä katsomassa… RP

Gaiman, Neil: American gods

Onneksi on olemassa Neil Gaiman. Onneksi on olemassa American gods -kirja.

Picture this: kaikki joskus olemassa olleet jumalat ja myyttiset hahmot ympäri maailman säilyvät hengissä vuosisadoista ja -tuhansista toiseen. Uuudisasukkaiden mukana nämä hiipuneet - sanoisiko tahra kengänpohjassa -asteella olevat - jumalat matkaavat pohjois-Amerikkaan ja juurtuvaat sinne kuin lupiini Suomeen. Ajan myötä syntyvät uudet tekniikka- ja IT-jumalat dissaavat vanhoja jumalia rajusti, mutta eivät kuitenkaan voi olla huomioimatta näitä. Tilanne kärjistyy siihen pisteeseen, että television, luottokorttien ja Internetin pöyhkeät uudisjumalat läimivät vanhoja jumalia hansikkaalla poskelle = sota on väistämätön.

Samaan aikaa Shadow-niminen kuolevainen vapautuu vankilasta elämään, jolla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Vaimo on kuollut, töitä ei ole. Shadow tarttuu kuivakkaan herra Wednesdayn työtarjoukseen, työnantajan paljastuminen Odiniksi ei hätkäytä Shadow'ta suurestikaan. Niin Shadow vaeltaa halki Amerikan, pujotellen historian ja nykypäivän välillä muinaisten jumalten kanssa. Hän tapaa niin Horuksen, Anansin, Csernobogin kuin juopon leprekauninkin ja lukemattomia tuntemattomia ja nykyihmisiltä unohtuneita jumalia. Shadow'lla on on oma merkittävä osansa jumalien sotaskenaariossa, eikä hänen kohtalonsa (jos kohtaloon sattuisi uskomaan) ole aivan perinteinen.

Gaiman vyöryttää lukijan eteen jumalia niin että heikompaa hirvittää. Osasta en ole koskaan kuullutkaan, kirjan rinnalla on syytä selailla useampaa opusta YKL-luokasta 29: ei-kristilliset uskonnot.

Aina kirjan loppuun saatuani huokaan syvään, ja luulen lukeneeni sen lopullisesti. Sitten puolen vuoden päästä huomaan tarttuvani kirjaan uudelleen, vuorotellen suomeksi ja englanniksi. Onneksi on olemassa American gods. Thank gods it's Wednesday. UP

Lang, Maria: Käärmeet eivät kuole

Maria Langin kirjoissa murhia ratkotaan usein kuvitteellisessa Skogan pikkukaupungissa ja usein kesä on heleimmillään. Kirjassa Käärmeet eivät kuole (1964) sankarimme rikosetsivä Christer Wijk on lähdössä Camilla Martinin ja Puck Buren perheen kanssa maaseudulle autiotilalle kesälomaa viettämään. Tarkoitus on viettää rauhallinen loma, nauttia kesästä ja luonnosta – kaukana muusta asutuksesta, ilman sähköä ja puhelinta.

Mökille lähtö tuntuu suomalaisista niin kovin tutulta, mukaan on pakattava sadevarusteet, villatakit, hyttysöljy ja tulitikkuja, paljon tulitikkuja, mutta perille päästään. Loma alkaa idyllisissä merkeissä – aurinko paistaa ja luonto hehkuu niin kuin se vain voi juhannuksen alla. Auringon paistetta seuraavat väistämättä synkät pilvet ja pahat enteet. Huonot uutiset saapuvat päivittäisen maitolähetyksen mukana. Christer saa sähkeen ja hänen on palattava nopeasti takaisin töihin, sillä keväinen raaka murha on saamaisillaan ratkaisun. Sitten saapuu Puckin mieheltä Einarilta kirje, että hän ei voikaan aloittaa lomaansa juhannukselta, vaan hän joutuu jäämään kaupunkiin. Christerin lähdettyä Puckin isä saa yöllä hälyttäviä sydän oireita ja Puck joutuu viemään hänen sairaalaan tarkkailtavaksi. ”Nyt iloisesta seurueesta olisi enää jäljellä Puck, Camilla ja Jonas (Puckin kolmevuotias poika)”, ajattelee Puck ajellessaan takaisin autiotilalle. Onnettomuudekseen hän vielä kiireissään ajaa ojaan ja jatkaa matkaa jalan. Saapuessaan mökilleen Puck huomaa sen tyhjäksi, missä ovat Jonas ja Camilla? RP

Riordan, Rick: Percy Jackson and the Olympians

Rick Riordanin Percy Jackson and the Olympians on toistaiseksi suomentamaton toimintafantasiasarja ADHD-pojasta joka saa kuulla olevansa merenjumala Poseidonin poika. Jos olet joskus ajatellut Olympoksen sukupuun olevan kuivakka ja tylsä, joudut pyörtämään nyt kaikki pahat puheesi. Aloitusosa The lightning thief imaisee mukaansa kuin trombi, kakkososa Sea of Monsters ja kolmonen Titan's curse jatkavat samalla linjalla: tiukkaa actionfantasiaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita niin kuin vain teini-ikäinen myyttinen sankari osaa.

Samalla antiikin Kreikan mytologia herää henkiin tuoreena ja tulivoimaisena. Paitsi jumalat, myös muut Olympoksen asukkaat, kuten nymfit, nereidit, satyyrit ym. ovat toiminnassa mukana.

Riordanista innostuneena voi lukaista perään tai muistin tueksi Hesiodoksen Jumalten synnyn. Ei paha sekään. UP

edit: sarjaa on viimein myös alettu suomentaa, eka osa Salamavaras ilmestyy tänä vuonna

Hildebrandt, Johanne: Saaga

Saaga (2006) on päätösosa Johanne Hildebrandtin romaanitrilogialle Valhallan tarinoita. Edelliset osat ovat Freija (Schildt 2004) ja Idun (Schildt 2005).

Päätösosassa vaanien ylipapitar Freija on jo vanha, samoin hänen rakastettunsa aasojen kuuluisa soturipäällikkö Tor. Heidän tyttärentyttärensä Saaga on viimeinen tuleva kuningatar vaanien mahtavassa papittarien ja kuningattarien suvun historiassa. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan ihmisten maailmassa; yhtäkkiä kevätuhrin aikaan talvimyrskyt ja pimeys valtaavat Valhallan, vaanien nykyisen asuinpaikan. Edessä on tuho ja nälkää, kaiken lisäksi Freijan sukulainen alfheimilaisten kuningatar Alfhild kääntyy vaaneja vastaan. Kaiken tämän yllä hääräävät oikukkaat jumalattaret ja jumalat, ihmiset ovat kuin olkinukkeja heidän käsissään. Mutta kaikki on kudoksessa, kaikella on tarkoitus. Ihmiset pelkäävät jo Ragnarökin, maailmanlopun taistelun, olevan tulossa. Vielä vaanit ja aasat yhdistävät voimansa vihollista vastaan. Tuo vihollinen paljastuukin Freijan vanhimmaksi viholliseksi. Mutta mikä onkaan Saagan, vaanien viimeisen kuningattaren, kohtalo tässä kudoksessa?

Sarjan tapahtumat sijoittuvat pronssikautiseen Pohjolaan, missä Skandinavian mytologian legendat elävät ja yrittävät parhain päin selvitä mahtien ja luonnonvoimien hallitsemassa maailmassa. Näistä legendoista itsestään tulikin sitten niitä meidän tuntemiamme jumalia ja jumalattaria myöhemmin. Kirjoissa on kuvattu pronssikautista elämänmenoa, ei se varmaan kaukana totuudesta ole. Sitähän emme voi kuitenkaan varmasti tietää. Mielenkiintoisinta tässä on juuri se tarinan pohjoismaalaisuus, kyllä se tuntuu jotenkin läheisemmältä kuin etelän mytologiat. Myös vaanien asetelma naisesta ylimpänä on mielenkiintoinen; maailmaa hallitsevat Jumalatar ja hänen yhdeksän tytärtään, maan päällä hallitsevat kuningatar ja ylipapitar, tyttäret ovat tärkeämpiä kuin pojat. Eli asiat ovat aivan päinvastoin, kuin mitä kulttuurissamme on ollut ainakin viimeiset tuhat vuotta.

Hildebrandt kirjoittaa päätössanoissaan: "Ja jos olen saanut jonkun kiinnostumaan pronssikaudesta, muinaisskandinaavisesta mytologiasta tai jumalattarista, olen enemmän kuin tyytyväinen." PP

Koskinen, Juha-Pekka: Savurenkaita: kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

Savurenkaita: kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti (2006) on (kuvitteellinen) sukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun Hämeenlinnaan. Kertojana toimii Gabriel Bogdanoff, jonka isoisä Gustav perustaa tupakkatehtaan Hämeenlinnaan vuonna 1919. Naituaan lääkäri Lagerstedin tyttären Birgitan Gustav saa myötäjäisinä Lagerstedien sukukartanon, josta muodostuukin tavallaan yksi tarinan pää"henkilöistä".

Vuosien saatossa kartano kätkee lukuisiin huoneisiinsa salaisuuksia, jotka kiehtovat tulevia sukupolvia. Tehtailijana ja työnantajana Gustav on tunnettu kovuudestaan, ja hänestä liikkuukin erinäisiä huhuja "tupakkaenkeleidensä" kohtelusta. Kotona määrää Birgitta, joka ei ole erityisen hyväsydäminen ihminen hänkään. Gustavin ja Birgitan huoleksi päätyvät vielä Birgitan sisaret, kummalliset kaksoissiskot Amalia ja Elisabeth, joiden syntymästä ei edes ole merkintää missään. Pojat Kustaa ja Aadolf ovat vielä oma lukunsa hekin, joista äiti ei tunnu kovin kiinnostunut olevan. Täytyy sanoa, että Birgitta kyllä edustaa oikeaa hirviöanoppien aatelia, ei käy kateeksi miniää eikä sen puoleen kyllä muutakaan perhettä. Tarina etenee halki vuosikymmenten, taustalla käydään sodat ja muut, mutta kartano ja tupakkatehdas ovat kuin oma pikku maailmansa, johon eivät muun maailman tapahtumat paljon vaikuta. Paitsi sitten siinä, että kuinka tupakka myy erilaisissa tilanteissa ja kuka sitä ostaa.

Savurenkaita on melkoisen nopealukuinen romaani eikä se pituudeltaankaan ole mikään tiiliskivi. Piristävää luettavaa, tätä lukiessa omat arkihuolet lensivät taivaan tuuliin. Hilpeää ja vakavaa samoissa kansissa. Tarinan ja vuosisadan edetessä huomaa, millainen valtava kehitys 1900-luvulla käytiinkään. Ei ihme, että uusia koneita ja muita laitteita on aluksi pelätty, kun kehitys oli niin nopeaa ja vaikutti ihan jokaisen ihmisen elämään. Eikä vähiten tehtaisiin. Koskinen on taitava kirjailija, jonka tähän mennessä ilmestyneet teokset ovat suoneet ainakin minulle mieleenpainuvia lukukokemuksia. PP